Michel Tremblay

”Miten syytökseni alkaisin? Mitä tulee loppuun? Ja mitä siihen väliin?” Näin kysyi Euripideen Elektra yli kaksi vuosituhatta sitten. Agamemnonin tyttären sanat ovat yhä paikallaan tänä kiertoilmausten ja kapulakielen aikakautena, kun pidetään parempana hinnalla millä hyvänsä välttää järkyttämästä kenenkään mielenrauhaa kuin sanoa asiat suoraan niin kuin ne ovat. Eikö teatterin tehtävä yhä tänään ole sama kuin Elektran muinoin? Syyttää. Kieltää. Provosoida. Häiritä. 

Teatterin asemaa yhteiskunnassamme eivät auta muotisanat kuten ”universaalisuus” ja ”globalisaatio”, joilla korviamme sarjatulituksena pommitetaan ja jotka yhdenmukaistamisen nimessä uhkaavat kutistaa maailman kyläksi, jossa kaikki on yhdestä puusta samoihin mittoihin veistettyä. Se ei auta entistä steriilimmässä, mauttomassa ja hajuttomassa yhteiskunnassamme, joka kulkee muutaman harvan hirviömäiseksi turvonneen kulttuurisen vaikuttajan talutushihnassa. Kun liiaksi halutaan kaiken olevan samanlaista ja muistuttavan kaikkea, mikään ei enää ole minkäänlaista, ei muistuta mitään todellista eikä tunnu missään. 

Ei, teatterin pelastus kolmannen vuosituhannen kynnyksellä nousee niistä pienistä soraäänistä, jotka maailman joka kolkasta kohottavat vastalauseensa epäoikeudenmukaisuuksille ja tuovat ihmisyyden ytimen kuuluville, paljastavat omaa ihmisluontoaan ja asettavat oman ihmisyytensä syyttäen seinää vasten voidakseen jakaa sen koko maailman kanssa inhimillisyytenä. Juuri kuten teatterin tehtävä pohjimmiltaan on. Nämä pienet äänet kuuluvat Skotlannista, Irlannista ja Etelä-Afrikasta. Ne kantautuvat Québecistä, Norjasta ja Uudesta Seelannista. Ne antavat taisteluhuutonsa kiiriä kaikkialla; kaikilla niillä on oma erityinen tuoksunsa ja paikallisvärinsä. Niillä ei ehkä ole mitään tekemistä ”globaalisuuden” kanssa, mutta ne ovat aitoja ja alkuperäisiä, vilpittömiä! Ja ne puhuttelevat suoraan meitä kaikkia juuri koska ne on alun alkaen suunnattu jollekulle tietylle kohdeyleisölle, katsojajoukolle joka liikuttuu kyyneliin tunnistaessaan sen tunteet ja tuskat, itkee itseään ja nauraa itselleen. Ja lopulta koko maailma tunnistaa siinä itsensä, kunhan 
kuva alun alkaen on tarpeeksi näköinen. 

Tekstin kyky puhutella koko maailmaa ei perustu paikkaan jossa se on kirjoitettu vaan inhimillisyyteen, joka tekstistä kumpuaa, sen osuvaan esitystapaan ja muodon kauneuteen. Emme ole yhtään sen yleismaailmallisempia kirjoittaessamme Pariisissa tai New Yorkissa kuin Chicoutimissa tai Port-au-Princessa. Universaaleja olemme nimenomaan silloin, kun puhumme siitä minkä tunnemme katsojille, jotka suostuvat näkemään näyttämöllä itsensä ja kritisoimaan itseään teatterin ihmeen kautta. Vain uskomalla teatteriin ja panostamalla siihen vilpittömästi pystymme kuvailemaan, laulamaan ihmissielun syvyyksiä ja palauttamaan sen näkyville kaikessa rikkaudessaan. Tšehov ei ole universaali koska hän on venäläinen, vaan koska hänellä on taito kuvata venäläistä sielua, jossa jokainen ihminen voi tunnistaa itsensä. Tämä koskee kaikkia 
kirjoittajaneroja, kaikkia hyviä näytelmäkirjailijoita: jokaiseen vuorosanaan oli se sitten kirjoitettu missä päin maailmaa tahansa mahtuu jo määritelmältään koko maailma, jos se tekstinä ilmentää Elektran huudon peruspilareita: ”Miten syytökseni alkaisin? Mitä tulee loppuun? Ja mitä siihen väliin?” 

St-Adolphe d'Howard, 24 heinäkuuta 1999 
Michel Tremblay 

(Translation into Finnish - original French)  
 
 

Photo: Grégoire Photo (Droits restreints)